Voi niitä kauhun hetkiä, olen kokenut sen vaikkakin oli onnellinen loppu ja sitä ei kestänyt kuin hetken.

Olimme nenneet maalle mummolaan, tuolloin poikamme oli reilut kaksivuotta, oli kaunis mutta tuulinen kesäpäivä.

Kun silmä välttyi, niin poikapa oli pinkaissut muutamia metriä olevaan hiekkamonttuun leikkimään, kuoppa oli pensaiden suojassa.

Silloin tulee kamala hätä, en osannut kuin risteillä pihamaalla, huutaa nimeä ja itkeä.

Heti huomattiin etsiä hiekkakuopasta, jossa oltiin käytynä leikkimässä välillä pikkuautoilla.

Tuli sellainen tunne, jos poika olisi mennyt metsään päin, ja tuuli, pensaikko kohisi, niin ei olisi kuultuna, missä hän itkee..

KOETUT KAMALAT HETKET.